sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Uskonkriisejä

Kirjoitin edellisessä tekstissä, miten show jatkaa menoaan, teet sinä mitä tahansa. Eilen en ollut aivan tämän ajatuksen äärellä.

Eilen lopetin uskomasta. Hetkeksi luovutin.

Olen nyt kulkenut eteenpäin uskomisen voimalla, sen ajatuksen kanssa, että asiat järjestyvät. Sen uskon avulla, että minä haluan ja pystyn selviämään lähes mistä vain. Ja näitä uskomista vaativia asioita on ollut todella paljon. Minun pitää uskoa, että läheiseni selviävät heidän kriisistään, että minä pääsen siihen kouluun mihin haluan, että pystyn elämään selkäkipuni kanssa, jo lähes selvittämiäni asioita ovat uskoni omiin ihmissuhdekuvioihini. Se mikä eilen sammutti toivonkipinäni asioiden järjestymiseen liittyi harrastukseeni.

Ohjaan vapaa-ajallani eräälle joukkueelle urheilua. Ja toki, kausi on ollut jo tähän mennessä raskas, mutta olen jaksanut uskoa, että projekti kyllä sinnittelee loppuun asti. Kun tehdään vielä jonkin aikaa sinnikkäästi töitä, niin asiat helpottuvat. Tällä viikolla jouduin huomaamaan, että olin melko yksin uskoni kanssa. Toki, projekti itsessään on saanut vastustusta hieman koko ajan, mutta tällä viikolla sen kannalta oleelliset ihmiset alkoivat osoittaa epäilyä. Ja vaikkeivat missään nimessä kaikki projektissa mukana olevat tätä tehneet, minusta siltikin tuntui, että olin aivan yksin.

Olin eilen viettämässä aikaa osan joukkueen kanssa, ja kun seurasin taustalta heidän toimintaansa se vain katosi. Minun uskoni tämän asian järjestämiseen katosi. Ja samalla pyyhkiytyi usko myös kaikkien muiden asioiden järjestymiseen. Mielessäni pyöri vain kaksi sanaa, kaksi kamalinta sanaa mitä tiedän: "ihan sama."

Tapani mukaan kyynelehdin asiaa hieman, ja dramatisoin tapahtumia muutenkin. Kyynelehtimisen ajaksi poistuin vessaan, ja hajosin kunnolla vasta kun lähdin ajamaan kotiin. Mietin kaikkea sitä työtä, mitä olin nähnyt projektin eteen. Kaikkea sitä sinisilmäistä luottamista siihen, että kaikki järjestyy. Ja sitä, miten olen vain todella väsynyt uskomaan, että kyllä kaikki lopulta menee niinkuin on tarkoitettu. Että kaikki päättyy lopulta ihan hyvin.

Radiosta alkoi soida Haloo Helsingin Vapaus käteen jää- kappale.

Ei minulta oltu viety kaikkea elämässäni, mutta minulle merkitykselliset asiat olivat jollain tapaa hajoamassa. Ja sain ensimmäistä kertaa kappaleesta kunnolla kiinni.

On vapaa tekemään mitä vaan. 

Lausahdus tarrautui mieleeni. Ja aloin miettiä, ehkä asioiden ei ole tarkoitus järjestyä niinkuin toivon niiden järjestyvän. Ehkä minun pitää vain hyväksyä tapahtumat niinkuin ne voivat mennä, ja nähdä tuolloinkin asian hyvä puoli. Ja jos asiat todella menisivät niin, etten saisi opiskelupaikkaa, että projekti kaatuisi kokonaan ja minulla ei olisi mitään velvoittavia tekijöitä, olisin vapaa tekemään mitä vaan.

Ja jostain syystä uskoni palasi tässä vaiheessa. Koska vaikka asiat todella hajoaisivat käsiini totaalisesti, niin toisinaan sirpaleet tuottavat onnea. En tietenkään saisi sitä mitä toivoin, mutta kuka meistä oikeastaan osaa toivoa sitä mitä oikeasti tarvitsee?




Tänään oli palaveri joukkueen kanssa kyseisestä projektista. Kaikki sitoutuivat mukaan, ja sitä jatketaan kuten oli ajateltukin.

Muttei projektin jatkuminen oikeastaan ollut minulle edes tärkeintä tänään. Tärkein asia minkä opin tänä viikonloppuna oli, että asiat todella järjestyvät. Ne järjestyvät niin, miten niiden kuuluukin mennä. Minä en vain tiedä lopputulosta, eikä se välttämättä ole se mitä olen ajatellut sen olevan. Ja se ei todellakaan ole mikään katastrofi.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Let it go, show must go on.

Minua on sanottu positiiviseksi ihmiseksi, näen asioiden valoisan puolen. Olisin kuvaillut itseäni ennemmin neutraaliksi, mutta kirjoittaessani tätä tekstiä huomasin oikeastaan olevani melko eteenpäin orientoitunut. Haluan nauttia ongelmista, mutta vielä sitäkin enemmän haluan nähdä ne ennemmin kokemuksina kuin kriiseinä. Turha itkeä kaatunutta maitoa - vai miten se nyt meni.. Tarkoitan ehkä ennemminkin niin, että turha itkeä kaatunutta maitoa sen hapantumisen jälkeen

Olen huomannut, että ihmisillä on tapana vain nauttia ongelmasta. Ja siis todella nauttia, piiloutua sen taakse ja valitettavan usein katkeroitua sen takia. Ei yritetä nähdä eteenpäin. Pelkkä ongelman jauhaminen ei useinkaan edistä asiaa mitenkään. Vaikkakin toisaalta, ongelmista pitää välillä vain jauhaa hetki, ennen kuin niistä on valmis siirtymään eteenpäin. Valitettavan usein prosessi vain jumittuu samaan ajatusmalliin ongelmasta.

Minulle on sattunut nuoresta iästäni huolimatta melko paljon. Ja kyllä, olen puhunut, jauhanut, selittänyt, selitellyt, itkenyt, nauranut, huutanut, laulanut ja vielä vähän jauhanut tämän kaiken hyvin perusteellisesti läpi. Olen puhunut näistä kaikista ystävilleni, kavereilleni, luokkalaisilleni, ammatti-ihmisille, perheelleni, satunnaisille vastaantulijoille... Ja tullut siihen tulokseen, että life goes on.

Kriisin keskellä mielestäni kamalinta on seurata muun maailman elämää, itse on kokenut pienen maailmanlopun - mutta kaikki muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Mutta ehkä se on juuri se mitä silloin itsekin tarvitsee. Näkymä siitä, että vaikka minun oloni onkin aivan kamala, ja voimat vähissä, kaikkien muiden elämä kuitenkin jatkuu edelleen. Minunkin.

Asiat pitää käsitellä. Eräs opettajani on kuvannut tätä ajatusmallilla, jossa jokainen ihmisen käsittelemätön ja tiedostamaton asia luo ihmisen historiaan mustan aukon. Mustan aukon, jota ei halua (tai välttämättä pysty) muistaa, siitä ei pysty oppimaan. Ja mitä enemmän meillä on noita mustia aukkoja elämänhistoriassamme, sitä vaikeampaa meidän on kulkea elämässä eteenpäin. Jos en olisi käynyt mainitsemiani asioita läpi, elämäni viisi viimeistä vuotta olisivat pelkkää mustaa aukkoa.

Asioilla on tapana järjestyä.

Joskus asiat järjestyvät helpommin kuin toiste, joskus kaikki vain yhtäkkiä loksahtaa paikoilleen. Mutta tärkeintä mielestäni on se, ettei huku ongelmaan. Ettei antaudu sille kokonaan, siitä voi (ja kannattaa) nauttia hetken ajan, mutta sen jälkeen hyvästellä se.

Ja miettiä mitä minä tästä opin, mitä minä tästä sain? Miksi minun piti kokea tämä?

Kaikella on jokin tarkoitus. Ihmiset haluavat nähdä elämänhistoriassaan merkityksiä, kun minä katson taaksepäin elämääni en tällä hetkellä näe enää kriisejä kriisin perään. Vaan ennemminkin kokemuksia, jotka minun piti kokea, että voin olla se ihminen joka minun kuuluu olla.

Show must go on, olen oman elämäni tähti - ja tapahtui mitä vaan show jatkuu.


torstai 18. huhtikuuta 2013

väsynyt



Aika uupunut olen taas. Ihan nauratti pari aamua sitten kun viimeisessä unessa ennen herätyskellon raikuvaa pirinää tein rentoutumisharjoituksia. Näen jo siis unta rentoutumisesta. HUH.

Mikä tässä elämässä nyt sitten niin kovin väsyttää?

Jjaaa-a..

Koulu.

Olen äärimmäisen huono aikatauluttamaan tekemisiäni, ilman deadline-päiviä en saisi montaakaan tehtävää valmiiksi. Tänään oli yhden ryhmätyön palautuspäivä, ja onneksi muut ryhmäläiseni päättivät, että aloitamme työskentelyn jo kahdeksalta, niin olen jotain saanut tänään aikaiseksikin. Ryhmässä työskentely auttaa myös unohtamaan hetkeksi oman mielenkiinnon puutteen nykyiseen opiskelualaani. Muiden innostus todella tarttuu, ja haluan tehdä parhaani ryhmän työn eteen. Koko opiskelusta puuttuu tällä hetkellä muuten sisäinen motivaatio, ulkoiset motivaation tekijät eivät luonnollisestikaan ole niin tehokkaita ja palkitsevia.

Liikunta.

En ole ehtinyt, tai oikeastaan jaksanut, harrastaa mitään liikuntaa nyt pariin viikkoon. Ja siltikin, tai juuri tästä syystä, minua kolottaa jalkoihin ja Charles on jokapäiväinen vieras.

Ympäristö.

Kotini on kaaos. En tiedä onko tätä mitenkään tutkittu, mutta kyllä ympäristö vaikuttaa minun mielialaani paljon.

Perhe.

Rakastan perhettäni, he ovat ihania ihmisiä ja yleensä saankin heistä paljon voimaa. Mutta nyt olen ottanut pienen eron heistä, tuntuu että omassa elämässäni on nyt niin paljon kaikkea stressaavaa etten vain pysty kantamaan yhtään heidän murhettaan.

Eihän tämä mitään uutta ole mikään, elämä kuormittaa ja niin sen pitääkin. Omat voimavarat ovat vain juuri nyt niin koetuksella, että positiivinen elämänasenne on vaikea säilyttää.

Yritän pitää elämässäni totena mottoa " jos se ei toimi, muuta jotain."  Ja aion nyt ihan tosissani yrittää siivota. Ja sitten aion alkaa vähitellen tehdä koulutehtäviä valmiiksi. Ja siis todellakin tehdä pelkän aikomisen sijaan.


Paljon voimia kaikille! Aurinko paistaa ja linnut laulaa, ulkona on tennarikelit ja nahkatakissakin tarkenee ilman villapaitakerrostusta. Loppuunsa kaikki on ihan hyvin.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Läsnäolo

Kiire, jatkuva kiire. Suunnitelma, aikatauluja. Kun tehdään yhtä asiaa, ajatukset ovat jo orientoituneet seuraavaan asiaan mikä pitäisi myös hoitaa alta pois.

Milloin olet viimeksi vain ollut? Keskittynyt hetkeen, ollut koko mielelläsi ja kehollasi läsnä vain tässä ja nyt?

Mindfulness.

Mindful, Meditation, Illustration

Trenditermi. Mutta oikeasti asia, mitä nykyään kaivataan. Ihmisillä ei ole aikaa, tai taitoa, olla vain hetkessä. Kuunnella omaa hengitystä ja rentoutua. Hallita mieltään. Mindfulnessin tarkoituksena on tulla tietoisemmaksi itsestään ja ympäristöstään.

Teimme opiskeluryhmäni kanssa muutaman pienen mindfulness-harjoitteen. Ne olivat melko uuvuttavia, en jaksanut tehdä harjoitetta kovin kauaa, ilman että ajatukseni alkoivat harhailla. Mindfulness-harjoitteet on lopulta tarkoitus tehdä itsenäisesti, me teimme niitä tuolloin opettajamme ohjauksessa, hän määritti ajan minkä käytimme harjoitteeseen. Ohjaajan tulee tuolloin seurata ohjattavaansa/ohjaamansa ryhmää tarkasti, kun keskittymisen huomaa lähteneen herpaantumaan on parempi alkaa lopetella harjoitusta kuin pysyä siinä väkisin.

Aloitimme hengittämisellä. Istuin puisella tuolilla, hyvässä ryhdikkäässä asennossa ja tarkoituksenani keskittyä hengittämiseeni. Jos ajatukset lähtivät harhailemaan, ne piti ohjata lempeästi takaisin hengittämisen seuraamiseen. Mielestäni oli vaikeaa pitää hengitys normaalina, eikä "ylihengittää". Vaikken tietoisesti pyrkinyt rentoutumaan tuolloin, huomasin sen tulevan luonnostaan kun hengitin. Jokaisella uloshengityksellä kireys ja levottomuuden tunne kehossani väheni. Keskittyminen hengittämiseen oli helpompaa kun pyrin seuraamaan sitä koko kehossani, kun hengitin sisään - tunsin mielessäni ilman virtaavan aina jalkoihin asti - ja uloshengittäessäni ulosmenevä virta lähti liikkeelle käsistä ja jaloistani, ei pelkästään keuhkoista.

The Graphic Recorder - Doug Neill - Mindfulness Framed Print - todd kashdan - curious - stick figure


Toinen harjoitus oli kehon skannausta. Aloitin taas keskittymällä hengittymiseen, ja kun se tuntui hyvältä, aloin käydä kehonosiani läpi ylhäältä alas, ja taas takaisin ylös. En tehnyt tuntemuksille mitään, mutta jostain syystä pelkkä ajatusten keskittäminen lihakseen rentoutti sen jännityksestä, tai aloin korjaamaan sen asentoa paremmaksi. Esimerkkinä hartiani, minulla on huono ryhti, olkapääni työntyvät liian eteen ja minun pitäisi tietoisesti pyrkiä työntämään niitä oikeaan asentoon hieman taakse. Tätä harjoitusta tehdessäni tämä liike tuli luonnostaan, pyrin tiedostamatta ongelmaa siinä hetkessä korjaamaan hartioideni asennon oikeaoppiseen.
Kun olin käynyt kaikki kehonosani läpi, ja palannut taas takaisin "ylös" niin lopetin harjoitteen.

Eräs luokkalaiseni kertoi harjoitteen jälkeen "nähneensä" sen kehonosan jota ajatteli, vaikka hän teki tätä silmät kiinni. On luonnollista käyttää tärkeintä ja käytetyinstä aistikanavaansa myös mielikuvissa, toisaalta voisi olla mielenkiintoista pyrkiä tekemään mielikuvaharjoitus tuolloin juuri jotain heikompaa aistiaan käyttäen. Miltä tuntuisi keskittyä reisilihaaksinsa ja kuunnella niitä mielessään?


Viimeisin harjoite oli myös minusta väsyttävin ja haastavin. Siinä ei keskitytty enää itseensä, vaan ympäristöönsä. Onneksemme emme olleet luokkahuoneessa vaan vanhan puurakennuksen salissa, jonka ulkonäköön on panostettu. Harjoitteen tarkoituksena oli tarkastella ympäristöä ja tehdä siitä läsnäollen havaintoja. Näin huoneen uudessa valossa, mutta kovin kauaa en tähän jaksanut keskittyä.

Vaikka viimeisin harjoite olikin uuvuttavin, oli se myös sinänsä antoisin. Jännitän uusia paikkoja todella paljon, ja tunnen oloni luontevaksi niissä vasta kun tunnen tilan. Tälläisella harjoitteella, jossa hetken ajan keskittyisin vain tilaan, voisi tutustuminen nopeutua. Ja jos muuten kokeilette moista esimerkiksi lenkkipolulla hetken ajan, saa tuttukin ympäristö uusia ulottuvuuksia.


Näiden harjoitusten avulla sai todella ajatukset hetkeksi pois arjesta, ja pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hektisessä työelämässä voisin kuvitella tämän olevan hyödyksi, varsinkin jos työssä pitää orientoitua nopeasti uuteen tilanteeseen ja sulkea edellinen pois mielestä. Nykyään ihmiset tarvitsevat uusia keinoja purkaa stressiään, kun ne eivät enää pääse samalla tavalla purkautumaan fyysistä työtä tehden. Tunteet ja ajatukset pääsevät helposti kasautumaan, ja kasvamaan suuremmiksi, joten pieni paussi niistä on tarpeen. Keskittymällä esimerkiksi hengittämiseen, voit huomata mitkä ajatukset sinulla pyrkivät läpi. Onko niissä jokin kaava, liittyvätkö ne samoihin asioihin? Oletko jumiutunut jonkinlaiseen ajatuskehään, josta on vaikeaa irroittautua? Vai oletko luonnonlahjakkuun hetkeen keskittymisessä ja tämä kaikki tulee sinulta luonnostaan.

Ja vaikka mindfulness nyt onkin trenditermi, ei sitä kannata vältellä vain sen takia - siinä on hyviä puolia jos vain maltat itse vaatia itseltäsi keskittymistä siihen.


Kuinka tapasin Charlesin

Selkäni on päivittäin kipeä. Välillä se on enemmän kipeä kuin toisina päivinä, mutta hyvinäkin päivinä sitä kolottaa. Siinä on rakenteellista vikaa, selkäranka on notkolla ja pari nikamaa ovat painuneet toisiaan vasten ja kuluttaneet välilevyä. Siitä kipu.

Tulen sen kanssa hyvin toimeen, teen melko hyvin harjoitteita joita fysioterapeutti minulle suositteli, välillä joudun ottamaan siihen särkylääkettä. Harjoitteet ovat keskivartalolihasten vahvistamisesta ja jalkojen venyttelyä. Jaloissa olevat lihasjumit vetävät myös selän kipeäksi. Näin opiskelijana kipu varmasti vielä korostuu, kun joudun istumaan paljon koulussa. Pitkä seisominen tai istuminen kipeyttävät sen. Ja eihän tässä tilanteessa voi muuta kuin vain hyväksyä sen, että tilanne on tämä. En ole kovin hyvässä kunnossa, ja uskon että jos todella panostaisin liikuntaan, ja etenkin keskivartalon tukilihasten vahvistamiseen, kipu saattaisi häipyä jopa kokonaan. 

Ei kipu ole kuitenkaan pelkästään fysiikasta johtuvaa, selkääni sattuu silloin paljon enemmän kun ole henkisesti, sosiaalisesti tai psyykkisesti kireällä. Jos jännitän jotain, tiedän odottaa selkäkipua. Jostain syystä stressi ja ihmissuhdeongelmat kerääntyvät alaselkääni. En tiedä jännitänkö tiedostamattani tuolloin sen alueen lihaksia, vai kuvittelenko koko kivun. Tuolloin apuna kuitenkin toimii usein parhaiten pieni rentoutuminen. Silmien sulkeminen ja hengittämiseen keskittyminen. Välillä suuntaan ajatuksiani tietoisesti kivun kohtaan ja pyrin "purkamaan" sen pois, välillä yritän keskittyä johonkin muuhun ruumiinosaan jolloin unohdan selän. 

Muutama ilta sitten en taas saanut unta, ja selkää kolotti. Ajattelin kokeilumielessä testata netissä näkemääni rentoutumisharjoitusta kipuun. Harjoituksessa keskitytään ensin hengittämiseen ja etsitään hyvä asento, kun keho ja mieli on hieman rauhoittunut tehdään mielikuvamatka. Matkalla mennään johonkin tilaan, minun oli hirsinen kesämökki, joka on jaettu lasiseinällä kahtia. 

Tuolla hirsimökissä minua odotti lasiseinän molemmin puolin tuolit. Lasiseinän toiselle puolelle istuuduin itse, toiselle puolelle meni istumaan selkäkipuni. Joka ilmoitti nimekseen Charles. Kyllä, alaselkäkipuni nimi on Charles. En osaa kuvata miltä Charles näytti, mutta mielikuvassani hän todella istui lasin toisella puolen. Ja uskoisin, että kun teen harjoitteen seuraavan kerran Charles on melko samanlainen. Me keskustelimme ainakin seuraavista asioista. 

Milloin kohtaamme?
Miten tulisimme toimeen?
Mitä minun pitäisi tehdä toisin, että tulisimme toimeen paremmin?
Voisiko Charles ajatella poistuvansa hetkeksi, niin saisin nukuttua..

Keskustelun jälkeen kävelin mökistä ulos ja palasin tähän maailmaan. Selkään sattui vieläkin hieman, muttei se häirinnyt minua enää niinkään ja oloni oli rennompi. 

Näyttää siltä, että tapaamme Charlesin kanssa vielä uudelleenkin, varsinkin silloin kun olen stressaantunut..


Harjoitus oli mielenkiintoinen, ja koin sen hyödylliseksi. Sain kivulleni muodon ja jonkinlaisen suhteen. Samaa harjoitettahan voi käyttää mihin tahansa ongelmansa käsittelyyn, voisin kuvitella keskustelevani samalla tavalla stressini tai epävarmuuteni kanssa. En toki tiedä millaisia keskustelukumppaneita he olisivat. Charles vaikutti ihan mukavalta, vaikka hän oleilee tälläkin hetkellä alaselässäni.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Häpeä

Peittelemme asioita, salailemme. Puolustaudumme helposti, varsinkin jos asia on meille herkkä kohta kulississamme.

Häpeä aiheuttaa pelon, että minua ei hyväksytä - en kelpaa tällaisena kuin olen, niiden tekojen kanssa jotka olen tehnyt. Se millainen ihminen olen kun olen sortunut tekemään ne teot. Häpeään liittyy syyllisyys, syyllisyyttä tunnetaan teoista. Häpeä on henkilökohtaisempaa, sitä millaisia me olemme.

En kelpaa, en ole tarpeeksi viisas, kaunis tai sovi ryhmään muuten. Jokin minussa ei riitä, olen epävarma itsestäni - muut näkevät minut idioottina.

Kirjoitin aikaisemmin epävarmuudesta, siitä miten monesti näemme epävarmuutta sielläkin missä sitä ei ole. Se taas kertoo enemmän meistä kuin niistä keissä sitä kuvittelemme näkevämme. Ehkä tällöin häpeämme omaa varmuuden puutettamme, ja peilaamme sen tunteen muihin?

On totta, että epävarmuus itsestä altistaa häpeälle. Omaa osaamistaan vähättelee, ja asiat saavat luonnottomankin suuret mittasuhteet.


Olen osallistunut opiskelujeni kautta muutaman kerran eläytymisharjoituksiin sosiaalityön kentässä. Miltä tuntuu äidistä jonka lapsi pahoinpitelee häntä? Häpeä.
Miltä tuntuu vanhemmista joiden lapset ovat huostaanoton uhassa? Riittämättömyys, häpeä.

Kun olet asiakkaana sosiaalialaan liittyviin palveluihin, olet jollain tapaa tuen tarpeessa. Jotkut muut sanovat, että sinä et riitä, vaan tarvitset apua. Jos työntekijät ovat osaavia niin he osaavat tehdä tämän hienovaraisesti, ja ohjata sinua nimenomaan vahvuuksiesi suuntaan - eivätkä korostaa heikkouksiasi.

Häpeään voi liittyä tunne, että olen ainoa joka tuntee näin. Olen ainoa joka on epäonnistunut tässäkin. Eihän se niin ole oikeasti, ja jollain tasolla senkin voi tiedostaa. Mutta se voi tuntua siltä, että todella on ainoa, joka ei pärjää ja osaa.

Ensimmäinen askel kehästä pois on tiedostaminen. Minä tunnen häpeää tästä.
Miksi minä häpeän tätä? Onko tämä sen arvoista? Miten todellinen tunne on objektiivisesti, vai onko se vain minun itseni kehittämä asia?
Vaikeaa, tarvitsisi suurta itsevarmuutta, että pääsee irti siitä.


Halusin kirjoittaa tästä tunteesta, en osannut sanoa siitä paljoakaan. Löysin kuitenkin jollain tapaa osuvan sivun, josta lainaan seuraavan hyvinkin tutun sadun, joka antaa näkökulman siihen mitä häpeä voi olla.


Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He sanoivat olevansa taitavia kankureita ja valmistavansa keisarille uudet vaatteet taikakankaasta. Kankaalla oli muka sellainen ominaisuus, että sitä ei saattanut nähdä sellainen ihminen, joka oli typerä tai kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä.
Keisari halusi ehdottomasti uudet vaatteet moisesta kankaasta. Niiden avulla hän saisi kaiken hyvän lisäksi selville sen, ketkä hänen alamaisistaan olivat typeriä ketkä viisaita. Kankurit pantiin oitis töihin.
Keisari olisi halunnut työn kestäessä mennä katsomaan valmistuvaa kangasta, mutta hän ei uskaltanut, kun muisti kankaaseen liittyvän taikuuden. Hän pelkäsi, ettei näkisikään kangasta ja paljastuisi siten typeräksi. Niinpä hän lähetti vanhan ministerinsä asialle. Tämä teki työtä käskettyä.
Kankureiden luona ministeri ei tietenkään nähnyt minkäänlaista kangasta, vaikka nämä olivat koko ajan valmistavinaan sitä. Ministeri parka ei mitenkään voinut kertoa, ettei nähnyt kangasta. Hänen oli pakko kehua ja ylistää kangasta niin kankureille kuin keisarillekin. Toinenkin virkamies lähetettiin varmuuden vuoksi asialle. Sama toistui. 
Lopulta keisarin oli itse nähtävä kangas. Varmuudeksi hän otti mukaansa muitakin arvostamiaan miehiä, jotka kaikki kilvan kehuivat kangasta. Keisari oli kauhuissaan, kun ei nähnyt kangasta. Oliko hän typerä ja kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä? Keisarikaan ei voinut muuta kuin yhtyä ylistämään kangasta. Hän halusi ehdottomasti, että tuosta kankaasta valmistettaisiin hänelle uudet vaatteet.
Koitti päivä, jona keisarin oli määrä näyttäytyä uusissa vaatteissaan kaupunkilaisille. Myös kaupunkilaiset olivat kuulleet kankaaseen liittyvästä eriskummallisesta taikuudesta. Keisari lähtee juhlakulkueessa kaupungille. Hoviherrat kantoivat hänen olematonta laahustaan. Keisarin uudet vaatteet herättivät ihastusta, jollaista ei aikaisemmin oltu koettu, sillä kukaan ei halunnut paljastua typerykseksi.
Yhtäkkiä kansalaisten joukosta kuuluu pienen lapsen huudahdus: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” Ja pian koko kansa toistaa samaa. Keisarin selkää karmi, mutta hänen oli kestettävä tilanne loppuun asti. Hän ojentautui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat olivat kantavinaan hänen laahustaan.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Mihin sinä uskot?

Koin tänään harvinaisen keskustelun. Keskustelimme muutaman luokkalaiseni kanssa uskonnosta, ilman että kukaan meistä tuputti omaa näkökulmaansa tai loukkaantui keskustelusta. Aika saavutus.

Jostain syystä uskonto ja uskominen on Suomessa tabu. Niin saa tehdä, muttei siitä saa puhua.

Minä en usko kristinuskon jumalaan. En usko moneen muuhunkaan asiaan. En ole uskonut enää vuosiin uskontojen tarjoamiin uskonasioihin. Oikeastaan vedin teini-ikäisenä helpomman kortin, on huomattavasti helpompaa ja sallitumpaa julistaa sillä kaikella 15-vuotiaan viisaudella "ettei mitään jumalaa ole olemassa ja minähän en semmosiin siis usko", kuin kertoa, että on uskossa.

Olen halunnut uskoa johonkin suurempaan voimaan monta kertaa. Pahimmillaan tämä tarve oli 16-vuotiaana ystäväni menehtyessä tapaturmassa. Halusin niin kovasti uskoa, että hän olisi jossain taivaassa tai syntyisi uudelleen jonain muuna.. Mutten pystynyt. Avautuessani tuolloin " En usko mihinkään jumalaan tai taivaaseen, se on vaan selviytymiskeino. Ei ihmiset ole kuin kemiaa ja sähköimpulsseja, kun se loppuu niin ei sen jälkeen ole mitään muuta kun mullaks muuttumista! " Minulle esitettiin vastaväite, että millä perusteella minun ajattelutapani (ihmisten olevan "kemiaa ja sähköimpulsseja" ja kuolemasta seuraa vain maatuminen) ei olisi myös selviytymiskeino? Muistan hämmentyneeni tuolloin täysin, en tiennyt yhtään mitä vastata. Olisinko minä sillä samalla tasolla kuin muutkin, ja etsin vain selviytymiskeinoa elämään suuren aatteen ja totuuden sijaan?

Ihmisellä on tarve selittää asioita, löytää syyllinen ja jokin johon turvautua vaikeana hetkenä. Maailmaa selitetään tieteellä, matematiikalla, uskonnoilla, rakkaudella, valinnoilla, matrixilla.. Kuka todella tietää mikä on oikea vastaus? Entä jos niistä monet ovat oikein?

Olen kasvanut 16-vuotiaasta sen verran näiden viiden vuoden aikana, että pystyn myöntämään tämän minun tapani selittää asioita olevan minulle selviytymiskeino. Jos minulla ei olisi tätä mallia selittää asioita, etsisin pian jonkun toisen mallin. En edellenkään tiedä miksi ystäväni tuolloin kuoli, mitä hänelle tapahtui sen jälkeen, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen, mitä kuolema ylipäänsä edes on... En tiedä onko ihmisellä sielua, mutta uskon että ihmisellä on olemus, se jokin mikä tekee hänestä erityisen.

En vieläkään usko jumaliin tai korkeampaan voimaan, mutta uskon, että jokaisella tapahtumalla on vaikutus seuraavaan ja se tulee muodostumaan minulle jollain tapaa merkitykselliseksi asiaksi. Kun tänään tein aamulla valinnan jäänkö kotiin nukkumaan vai lähdenkö aamuluennolle, tekemäni valinta heijastui loppupäivään, -viikkoon ja elämääni. En sano sen olevan kohtaloa, mutta sanon vain että jokaisella valinnalla on vaikutus, jonka seuraukset joudumme, tai pääsemme, kohtaamaan.

Uskon kanssaihmisten huomiointiin, uskon kohteliaisuuteen ja "elä ja anna muiden elää"- ajatukseen. Mielestäni ketään ei saa loukata, ja jos loukkaa niin pitää pyytää anteeksi. Uskon siihen että kun teet hyvää, niin myös huomaat sen kun sinulle tehdään hyviä asioita. Uskon, että kun kuljet silmät auki niin näet paljon kauneutta ympärilläsi jos vain haluat nähdä sen.

En halua sanoa ihmisille, ettei mitään korkeampaa voimaa ole olemassa, tai että kaikki täällä on vain kemiaa, fysiikkaa ja sattuman kautta muodostunutta elämää. Haluan antaa heidän uskoa siihen, mikä on heidän mielestään oikein. Eikä se ole minulta pois vaikka he uskoisivat eri asioihin kuin minä. Samoin kuin se mihin minä uskon, ei pitäisi satuttaa heitä. Ketään ei saa pakotettua uskomaan jotain, mikä hänelle tule luonnostaan. Joten miksi tuhlata aikaa siihen, kun voi todeta että on todella hienoa että sinä uskot siihen, minä uskon tähän.

Miksi me olemme niin pikkumaisia, ja perustelemme asioita uskonnolla? Me kaikki emme usko samoihin asioihin. Kirkko ja valtio eivät ole sama asia. Aivan kuten sinäkään et ole sama asia kuin kirkkosi. Jokaisen aatteen ja uskon takana on ajatus siitä, että maailmasta tehdään parempi paikka. Minusta se on todella simppeliä, ja löytyy erilaisina ajatuksina jokaisesta uskonnosta. Se on myös pääteltävissä terveellä maalaisjärjellä.

Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

- M

Helppo kysymys, vaikea vastaus

Olen hakemassa kouluun. Lähes kahden vuoden amk-opintojen jälkeen tulin tulokseen,  etten halua valmistua tähän ammattiin.

En osaa tarkemmin selittää miten ymmärsin, etten halua jatkaa näitä opintoja, etten halua tehdä tätä työtä. Tiivistetysti: jos jokin ei toimi, muuta toimintaasi. Muutu toimijana.

olen oivaltanut mille aloille haen tässä haussa. Mutten vielä tiedä minne. Haluanko vaihtaa asuinpaikkaa? Mitä saavuttaisin vaihtamisella? Joskus uudet kuviot ovat tarpeen, mutta etsinkö kuviota jota ei ole mahdollista saavuttaa ennnenkö itse muutun? Jos en osaa nauttia elämästäni täällä, miksi se muuttuisi muuallakaan? Eivät ongelmat ole kaupunkisidonnaisia. Jos en tule toimeen itseni kanssa täällä ja nyt, miksi tulisin muuallakaan?

Muutu.

Entä jos tarvitsen muuttuakseni uusia virikkeitä? Uuden osoitteen, uusia ihmisiä, uuden lähikaupan ja ympäristön?

Typeriä pieniä valintoja, jotka vaikuttavat loppuelämäni ajan.

- M

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Yksinäisyyden pelko

Olen joissain määrin introvertti, kun olen uuvuksissa vetäydyn yksin jonnekin kauemmas - yleensä perheemme kesämökille tai vietän aikaa itsekseni kotona. Monet ystäväni ja tuttavani kuvailisivat minua varmasti ennemminkin ekstrovertiksi, henkilöksi joka saa voimaa vuorovaikutuksesta ja joka todella viihtyy ihmisten kanssa. 

Kyllä minä viihdynkin. Oikeanlaisten ihmisten. Olen huomannut valitettavan asian elämässäni, suurin osa ihmisistä keiden kanssa olen vuorovaikutuksessa ennemminkin vievät energiaani kuin antavat minulle sitä. Saan suhteista paljon, mutta niinsanotut akkuni eivät lataudu niissä yhtä tehokkaasti kuin yksin ollessani. Elämässäni on piipahtanut myös ihmisiä, joista saan voimaa, ja joiden kanssa haluan viettää aikaa myös väsyneenä. Mutta, jostain syystä heidän ei ole ollut tarkoitus jäädä elämääni. 

Jotta tämä ei kuitenkaan olisi liian helppoa, koen itseni usein yksinäiseksi. Asun yksin, en ole parisuhteessa, läheisimmät ystäväni asuvat muilla paikkakunnilla.. Ja jostain syystä koen suurta tarvetta jakaa kaikki merkitykselliset asiat jollekin, muuten ne eivät tunnu todellisilta. Aivan kun en voisi yksin olla todistamassa jotain uskomatonta, asia on näkyvä ja tapahtunut vasta kun joku muukin tietää siitä. 


Ei minulla mitään kummempaa pointtia yksinäisyydestä ole, se vain mietityttää. Miksi tunnen itseni yksinäiseksi? Viihdyn yksin, olen usein parasta saatavilla olevaa seuraa. 

Milloin tunnen itseni yksinäiseksi? 

Perjantai-iltana, kotona, yksin. Parisuhteessa sen ajateltaisiin olevan loistavaa laatuaikaa kahdestaan, niin kovin suloista viettää ilta vain  keskenään. Sinkkuna koen sen stigmana - jostain syystä ajattelen ihmisten miettivän että vautsi, eipä ollut tuollakaan mimmillä mitään kuin vain istua kotona. Ja kyllä, tiedostan sen etten todellakaan ole niin ihmeellinen että minua kukaan miettisi. Tavallaan sekin ahdistaa, haluaisin olla. Haluaisin olla se ketä soiteltaisiin viikonlopun bileisiin mukaan, että tunnelma todella nousisi kattoon. Haluaisin olla merkityksellinen ihminen läheiselleni, niin että he kysyisivät minua viettämään aikaa heidän kanssaan. Ei aina niin että minä kyselen muita seuraksi itselleni. Yksinäisenä en tunne itseäni halutuksi seuraksi - mukavaksi ihmiseksi. Eihän tämä mitenkään liity siihen etteivätkö tuttavani haluaisi viettää aikaa kanssani, heillä on vain omassa elämässään tarpeeksi tehtävää. Eikä kukaan pidä kirjaa siitä kuka kysyy minnekin, eihän?

Yksin ollessa yksinäisyys on kuitenkin siedettävää. Kukaan ei voi varsinaisesti nähdä sitä. Yksi kamalimmista tunteista on tuntea itsensä yksinäiseksi muiden seurassa. Olet ulkopuolinen. Et ymmärrä (sisäpiirin) vitsejä, kukaan ei kysy sinua ensimmäisenä ryhmäänsä, istut yksin pöydässä syömässä/juomassa... Nykyajan etuina monissa yksinäisissä hetkissä voidaan uppoutua puhelimen maailmaan ja olla kohtaamatta hetkeä. Yksinäinen tasavertaisessa ryhmässä muiden ympäröimänä. Painajainen, joka toteutuu usein. 

Yksinäisyys on vain tunne. Subjektiivinen kokemus. Minä voin tuntea itseni yksinäiseksi, mutta kukaan ei välttämättä huomaa sitä. Jonkun mielestä voisin olla viimeinen ihminen kenen pitäisi tuntea yksinäisyyttä. Jotkut ihmiset nauttivat erillään olosta, eivätkä koe yksinäisyyttä lähes koskaan. Kuka määrittää yksinäisyyden? Kelle sinä annat vallan määrittää oletko sinä yksinäinen? Minä annan selvästikin liikaa valtaa muille, kun pelkään leimaantumista tylsäksi ja säälittäväksi. 

Olin lähdössä tänään baariin. En saanut houkuteltua ketään vähäisistä paikkakunnalla olevista tuttavistani mukaan, ja laittauduin jo yksinlähtöä varten. Kello on puoli yksitoista ja istun edelleen aamutakissa tietokoneella. En ole lähdössä mihinkään. Vaikka tavallaan haluaisin, lähinnä koska jostain syystä uskon (toivon) että tänään kohtaisin jonkun todella upean ihmisen. Mutta todellisuudessa minua taitaa vain ahdistaa pelko, että tälläisiako kaikki perjantai-iltani tulevat olemaan jatkossa? Jos en tänään lähde etsimään sitä upeaa ihmistä, niin en kohtaa häntä. Tulen viettämään kaikki iltani yksin kotonani tietokoneen edessä. Vaikkakin olen väsynyt ja haaveilen lähinnä nukkumaanmenosta. Minkä aion tehdäkin, aion pestä sotamaalaukset ja kaivautua peiton alle keräämään voimia huomista varten. Ja aion tehdä sen ilman syyllisyyttä siitä, että hukkaisin tilaisuuteni johonkin upeaan tänään vain koska vietän aikaa yksin. Vaikka onkin perjantai. 


Vauu, omaan selvästikin käsittämättömän taidon jaaritella pitkiäkin kirjoituksia itsestäni ilman mitään kummempaa juonta tai oivallusta. Mikä voisi olla tämän tekstin oivallus minulle? Tarvitsen lisää rohkeutta olla yksin. Rohkeutta nauttia asioista yksin. Rohkeutta pitää asioita vain itselläni, ilman että pelkään muiden ajatuksia.

- M

ps. kun selasin googlen kuvahaun tuloksia hakusanalla "alone", en voinut olla huomaamatta kuvissa ihmisten käpertynyttä suojaavaa asentoa. 

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Hukkaenergiaa


Negatiivinen tunne. Pikkumainen tunne. Turha, energiaa syövä tunne. Kateus. Joka perustuu lähinnä ajatukseen, minulla ei ole - ei muillakaan saa olla.

Minulla ei ole uutta autoa, naapurillakaan ei saa olla.
Minä en ole onnellinen, ystävänikään ei saa olla.
Minulla ei ole pitkää kesälomaa, päättäjilläkään ei saa olla.

Jokainen meistä varmasti tuntee kateutta ajoittain. Se on inhimillistä. Pienen hetken viilto jossain sydämen lähettyvillä, miksi toisilla menee niin paljon paremmin kuin minulla.

Jealousy

Ymmärrän, että kateus on turhaa. Tunteesta ei yleensä ole mitään hyötyä, jos siitä on joskus hyötyä se edellyttää todella suurta kunnianhimon tunnetta ohessaan. Ja ajatustapaa: minäkin pystyn tuohon, haluan saavuttaa sen myös.

Mutta, jostain syystä tämä on harvinaista - yleensä vain jäädään mässäilemään omalla kurjuudella ja selitetään että vaikka sillä naapurin Matilla onkin uusi auto, niin eipä muuten avioliitossa mene hirmuisen hyvin.

Millä tavoin se on minulta pois, jos ystäväni on onnellinen? Miten naapurin uusi auto loukkaa minua?

Olen antanut itselleni luvan olla kateellinen. Sen pienen hetken, räpäytyksen verran. Ja jos en siinä hetkessä keksi todella oikeaa syytä, millä tavoin kateuden kohde uhkaa minua ja hyvinvointiani, niin annan tunteen mennä. Sanomattakin selvää, ettei tälläistä oikeaa syytä ole vielä tullut vastaan. Jos todella haluan myös itselleni sen, mistä olin sen hetken verran kateellinen, ainoa järkevä teko on suunnata energiani siihen miten saavutan sen.

Kateutta on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Se elää meissä jokaisessa. Pieni pikkumaisuus. Tärkeintä on tunnistaa se itsessään, päästää siitä irti jos sen kohtaa. Tiedostaa, mistä oikeasti on kyse. Olenko oikeastaan kateellinen ystäväni parisuhteesta, vai siitä illuusiosta että parisuhde tekee hänestä minua arvokkaamman ihmisen? Tekeekö se? Miksi uskoin sen hetken verran niin? Kateuden tunne kertoo meille enemmän itsestämme, kuin yhdestäkään kateuden kohteestamme.

- M


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Tasa-arvo

Sitähän Suomi on, tasa-arvoinen maa. Oikein esimerkillinen tasa-arvoisuudessaan. Ensimmäinen valtio, jossa naisella oli mahdollisuus asettua vaaleissa ehdolle.

Maa, jossa naisen euro on 80 senttiä. Isällä ei ole oikeutta samaan vanhempainvapaaseen kuin äidillä. Vain mies ja nainen ovat oikeutettuja adoptoimaan lapsen.

Tasa-arvoinen valtio, jossa avioliittoon vihkiminen on mahdollista, jos olet rakastunut ja haluat virallistaa suhteen. Niin, siis tämä on mahdollista, jos toinen puoliso on nainen ja toinen mies.
"Saavathan ne muutkin rekisteröidä suhteensa!"

Haluaisit ostaa lohta, muttet saa, koska olet ostoksilla väärää sukupuolta olevan ihmisen kanssa - mutta tässä olisi tätä tonnikalaa.

Muutos pelottaa. Ihan vain pelkästään muutos, ei ole niinkään väliä mikä muutos on kyseessä. Oleellista ei välttämättä ole edes se, vaikuttaako mahdollinen muutos sinuun millään tavoin. Mikä sinulta olisi pois, jos oikeus avioliittoon myönnettäisiin myös saman sukupuolten välille? Millä tavoin se loukkaisi sinua, vaikuttaisi arkeesi? Vähentäisikö se jollain tapaa miehen ja naisen välisen avioliiton arvoa ja merkitystä? Millä tavoin? Miten muiden rakkaus voi uhata sinua?


Miksi ihmiset menevät naimisiin? Haluaisin uskoa edelleen, että rakkaudesta. Tarvitseeko siihen muuta syytä, kuin sen että rakastaa? Mistä lähtien on voitu alkaa määrittelemään, että teidän rakkautenne ei ole tarpeeksi merkityksellistä, koska olette liian vanhoja. Hups. Siis piti kirjoittaa samaa sukupuolta. Mutta eiköhän tässä olisi aika jo asettaa ikärajakin avioliittoon? Koska eihän avioliittoon pelkästään rakkaudesta mennä, vaan koska perustetaan perhe ja tehdään lapsia. Niin, no eihän nainen enää tietyssä iässä pysty saamaan lapsia - niin eikös se ikäraja olisi ihan oikeutettu vaihtoehto? Eihän sitä nyt enää silloin ole mitään syytä saada vihintää, voitte mennä ja rekisteröidä suhteenne jos haluatte. Ja hyi kamala miten pelottavaa se on kun vanhat ihmiset ovat yhdessä, koska eiväthän eläkeläiset enää ole edes seksuaalisia - se on vain nuorten ja kauniiden oikeus. Seksi nimittäin. Ja nimenomaan vain miehen ja naisen välillä.


Pystytkö sinä valitsemaan ketä rakastat? Keneen rakastut? Jos nyt vastustat saman sukupuolen avioliittoa, onko mahdollisuus että jossain vaiheessa elämääsi oletkin tilanteessa jolloin olet rakastunut, ja et ole oikeutettu menemään naimisiin aikaisemman kapeakatseisuutesi takia?


Kiehun tämän keskustelun takia. On hienoa, että keskustellaan ja puhutaan hienoja, ylväitä asioita, esitetään järkeviä argument... Niin siis, mitä? Perustellaan avioliitto vain miehen ja naisen väliseksi, jonkun vanhan kirjan tekstillä. Tarkasti lainatuilla lauseilla, samaisessa kirjassahan on paljon muutakin asiaa. Ihmisten kirjoittamassa kirjassa, johon kaikki eivät edes usko.

Niin mustavalkoinen en ole, ettenkö antaisi papeille mahdollisuutta valita itse, vihkivätkö he millaisia aviopareja. Mutta, esitän kyllä silloinkin kysymyksen, että eikö kirkon tehtävä ole hyväksyä kaikki? Mihin vedetään raja - joskus punatukkaiset naiset poltettiin roviolla noitina. Onko papilla oikeus olla vihkimättä punatukkaisia naisia avioliittoon? Arvostan ihmisiä keillä on aatteita, periaatteita, mutta mielestäni jokaisen pitäisi pystyä perustelemaan ne muutenkin, kuin vain vetoamalla vanhentuneisiin vanhoihin kirjoituksiin. Mutta eihän tässä keskustelussa ole pohjimmiltaan kyse kirkkohäistä, vaan ylipäänsä oikeudesta mennä naimisiin. Toin vain tämänkin pointin esille, koska mielestäni siinä on jotain ristiriitaista.




Kuka on oikeutettu määrittämään sen, ketkä saavat mennä naimisiin ja ketkä eivät? Oletko sinä tarpeeksi arvoinen asettumaan muiden yläpuolelle, ja määrämään kuka on oikeutettu virallistamaan rakkautensa? Onko sinulla oikeus määrätä kuka saa rakastaa?


- M

perjantai 8. maaliskuuta 2013

.. Baby, don't hurt me.

Mitä on rakkaus? Millaista on kun rakastaa? Entä jos toinen ei rakasta takaisin, voiko yksin rakastaa?

Tämä on taas niitä kirjoituksia, joka täyttyy kysymyksillä joihin en osaa vastata. En tiedä osaako kukaan? Onko rakkaus vain subjektiivinen kokemus? Henkilö kokee rakastavansa, pystyykö rakkauttaan osoittamaan ulkopuolisille? Voit ostaa toiselle kauniita tavaroita, olla hänelle hellä ja jollain tapaa omistautua hänelle. Mutta osoittaako se, että tuntemasi tunne on myös muille rakkautta ja tekemäsi asiat tarkoittavat myös muille rakkautta? Eihän rakkaus, tai rakastaminen, ole toisen omistamista, eikä myöskään mielestäni täysin toiselle omistautumista.
Joskus rakkautta voi olla antaa toisen mennä. Itselleni tulee lähinnä tällöin mieleen ajatus siitä, jos toinen ei rakasta. Mutta palataksemme taas alkuun, voiko yksin rakastaa - vai vaatiiko rakkaus aina vastakappaleen? Voima synnyttää aina vastavoiman, jos ajatellaan rakkauden olevan ensimmäinen voima niin eikö se aina siis aiheuta jonkinlaisen vastareaktion - eikä se välttämättä ole tietenkään rakkautta mikä siitä aiheutuu. Jolloin kehäpäätelmänä pääsemme ensimmäiseen kysymykseen, oliko kyseessä rakkaus alkuunsakaan.


Roots of Love 300x300 Love and Recovery

Muistan ne hetket jolloin olen oivaltanut olevani rakastunut. Pieni pompahdus rinnassa ja selkeys: tuon ihmisen kanssa haluan jakaa kaiken. Ja kyllä, olen ollut rakastunut useammin kuin kerran. Joku voisi esittää kysymyksen, olenko tuolloin ollut rakastanut. Rakastuuko ihminen vain kerran elämässään, kohdatessaan juuri sen hänelle tarkoitetun ihmisen? Melko pelottava ajatus, entä jos en koskaan kohtaakaan häntä? Tai, jos kohtaan, mutten ymmärrä, että hän on se oikea. Tai vielä pelottavammin, olen jo ehkä kohdannutkin, mutta mokannut sen. Vai ajaako kohtalo meidät väkisin yhteen ja todellinen rakkaus kestää kaiken? Onko kaikille sitä oikeaa?

Mihin minä uskon? Haluaisin ajatella, että jokaiselle on olemassa juuri se oikea, todennäköisesti useampiakin. Harva asia maailmassa on yksin, miksi siis täydellisiä kumppaneitakaan olisi vain yhtä kappaletta? Uskon, että jos molemmat todella rakastavat toisiaan, he pystyvät löytämään välineet ja keinot selvittää vastoinkäymiset. Koska niitähän tulee, mitä olisikaan elämä ilman vastoinkäymisiä.



Seuraavasta kappaleesta moni varmasti älähtää, että eksyin aiheesta täysin. Eihän seksi ja rakkaus liity toisiinsa millään tavoin. Millään tavoin, liioittelun mestari - mutta eiväthän ne aina liity. Seksi ei aina liity rakkauteen, mutta rakkaus liittyy mielestäni melko usein seksiin. Puhuessamme nimenomaan parisuhteessa olevasta rakkaudesta.

Jos ihminen rakastaa, pettääkö hän? Jos ihminen pettää, rakastaako hän? Mitä sellaista hän tuolloin saa pettämisestä, mitä hän ei saisi rakastavasta suhteesta? Eräs ystäväni vastasi tähän ytimekkäästi: "Seksiä".
Minä taas ajattelen, että rakastavassa parisuhteessa myös seksi on sellaista, ettei sitä tarvitse hakea muualta. Tai oikeastaan, tunnen seksin olevan ennemminkin yhteyttä toiseen, läheisyyttä. No joo, onhan seksiä muunkinlaista - mutta parhaimmillaan se on yhteys. Olla rakastamansa ihmisen edessä vain se kuka on. Pelkästään se kuka on.
Melkoisen romantisoitu ajatus seksistä, tiedän, mutta saahan sitä ihminen uskoa.

Pettäminen - rakkaus. Samassa lauseessa. Ehkei tämäkään ole niin mustavalkoista, mikä olisi helppoa ja ymmärrettävää. On monia suhteita, jotka ovat päättyneet pettämiseen. (Tai joiden viimeinen niitti on ollut pettäminen.. Varsinkin jos uskomme, että jos pettää niin ei enää rakasta.) On myös monia suhteita, jotka ovat jatkuneet pettämisen jälkeen. Mitään kylmää tilastofaktaa en osaa tästä aiheesta sanoa. Mutta, oikeastaan se suurin kysymys joka minua tällä alueella on mietityttänyt on:
Milloin on rakkautta kertoa, milloin olla kertomatta?
Onko rakkautta välillä valehdella, vai onko rakkaus on aina täysin rehellistä?




Olen esittänyt yllä useita kysymyksiä rakkaudesta,ja selvästikin kaikki vääriä, kun minkäänlaiseen lopputulemaan en päässyt..

Ehkä rakkaus ei ole löydettävissä kysymyksillä. Ehkä rakkaus ei ole kysymys vaan vastaus.


- M

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

(Epä)varmuuden äärellä

Ystäväni ilmoitti minulle heikkouteni olevan epävarmuuteni, jota kompensoin yli-itsevarmalla ja esiinpyrkivällä käytöksellä.

Mielenkiintoinen teoria, hetkeksi mykistyin kuuntelemaan, mutta muutama alle nautittu viinilasi edisti nopeaa nyökkäilyä ja tilanteesta poistumista myöntelemällä ja vaihtamalla aihetta. Ja kerrankin maltoin olla hiljaa, enkä jakanut mielipidettäni kyseisen ystävän heikkouksista..


Olen epävarma, jos en tiedä miten tilanteessa kuuluisi toimia - jos minulla ei ole valmista karttaa mitä noudattaa. Edes hieman suuntaa-antavaa.. Joku sanoi minulle tämän johtuvan halustani tehdä asiat hyvin. En koe olevani perfektionisti, mutta jos asia on minulle tärkeä niin haluan olla siinä paras. Tai ainakin perkeleen hyvä. Tälläisissa tilanteissa epävarmuuteni saattaakin nousta vahvuudeksi, se etten siedä sitä tunteena ajaa minut ylittämään itseni.

Pidän esiintymisestä, tykkään pitää puheita ja esitelmiä. Pidän niistä hetkistä, jolloin pääsen näkyviin. Haluan olla näkyvä, muistettava - jättää jälkeni maailmaan ja muihin ihmisiin.

Ohjaan viikottain useamman tunnin ryhmille toimintaa, en tiedä olisiko tämä edes mahdollista jos en tykkäisi näkyvilläolosta. Toki ohjaajana ollessa tavoitteena on ryhmän näkyville tuominen, mutta alkuun se edellyttää itseltä heittäytymistä ja esillä oloa - myöhemminkin se voi tarkoittaa vielä tietynlaisena keulakuvana toimimista.

Hetket jolloin epävarmuuteni nousevat esiin ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa ovat ehdottomasti liitännäisiä muuhun olotilaani. Luonnollisesti, omat tuntemukset ja esimerkiksi vireystila vaikuttaa kykyyn toimia. Ja totta kai, alkoholi helpottaa heittäytymistä. Mutta, olen huomannut myös ettei keskusteluun heittäytyminen edellytä aina sitä, että minun pitäisi olla humaltanut. Jo se, että toinen keskustelukumppani on hieman vapaammalla tuulella helpottaa keskustelua. Hän on valmiimpi antamaan itsestään jotain keskusteluun.

Uusille ihmisille puhuminen voi välillä tuntua hyvinkin vaikealta, varsinkin jos minulla ei ole minkäänlaista karttaa siihen mistä puhua, miten käyttäytyä. Kuten sanottu, tarvitsen suunnitelmia. Turvaa johon nojautua. Ehkä epävarmuuteni johtuu lähinnä pelosta epäonnistua? Haluan tehdä oikeita valintoja, jäädä ihmisten mieleen positiivisesti. Jos minulla ei ole mitään ulkopuolelta tulevaa tietoa, minkä perusteella voisin tehdä päätöksiä ja valintoja, jään yksin. Olen yksin vastuussa valinnastani, ja jos mokaan sen niin.. Niin.

Cat_Confidence

Palatakseni ystäväni teoriaan taas, tuntuu ettei ihminen voi tuoda itseään esille ilman, että voidaan tulkita sen johtuvan oman epävarmuutensa piilottelusta. Eikö jokaisella meistä ole omat epävarmat hetkemme? Toiset vain ylittävät ne paremmin. Onko epävarmuus siis kaikkiin ihmisiin rakennettu ominaisuus - toisilla on vain paremmat välineet hallita sitä? Ystäväni mukaan välineeni on roolin ottaminen, roolin jossa esitän osaavani kaiken. Onko tässä jotain vikaa toisaalta? Jos se kerran toimii? Jokaisen elämässä tulee vastaan tilanteita, jossa olemme epävarmoja, emme tiedä mitä tehdä - ja silti pitäisi pystyä toimimaan. Jos tämän roolin kautta pystyn näkemään itseni onnistumassa tilanteessa, eikö se ole silloin oikein hyvä selvitymismenetelmä?

Välitän mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ja toisten ihmisten ajatuksista välitän toisia enemmän. Jos en välittäisi, olisinko silloin itsevarma vai itsekäs?

- M




tiistai 5. maaliskuuta 2013

Virheelliset ihmiset, täydellinen pari

Rakastin häntä. Välitin hänestä, ja oikeastaan pienet virheet olivat vain viehättäviä. Mutta jostain syystä se pieni ääni päässäni ei ollut hiljaa.

"Mikset ole enemmän niin kuin ne muut keistä myös välitän paljon?" 


Aiheutinko tietämättömänä tällä ajatuksella toiselle paineita ja vaatimuksia, joita hän ei perusluonteestaan johtuen voinut toteuttaa? Rakastinko häntä todella, kun toivoin niin kovin ja usein, että hän olisi hieman erilainen?


Pidän ihmisistä eri syistä. Jotkut viehättävät minua rehellisyytensä ja vakaiden mielipiteidensä takia. Toiset seikkailunhalunsa ja avoimuutensa. Osa hyvien keskustelutaitojen. Jotkut kiinnostavat minua puhtaasti ulkonäöllisistä syistä. Toiset ihmiset ovat minulle merkityksellisiä yhteisen historiamme takia, luottamus on rakennettu huolella.

En ole vielä kohdannut ihmistä, jossa yhdistyisi tämä kaikki. En tiedä miksi etsin sellaista ihmistä. Miksi minulle on ollut niin vaikeaa hyväksyä läheisen ihmisen puuttellisuus, ja verrata hänen heikkouttaan juurin siihen toiseen tuntemaani ihmiseen jonka vahvuus kyseinen asia on?

Tumblr_midifudjfu1s1qvcpo1_500_large

Mitä täydellisyys on?

Erityisesti parisuhteessa, millainen on täydellinen kumppani? Onko hän täydellinen ihminen? Onko rakkaus suhteessa täydellistä? Onko mikään koskaan täydellistä? Voiko joku ihminen olla juuri minulle täydellinen? Olisimmeko, niin kovin kliseisesti, yhdessä täydellisiä? Vakka kantensa valitsee, vai miten se meni?

Keskustellessani asiasta ystävieni kanssa, he näkivät täydellisyyden parisuhteessa haluna olla toisen kanssa tapahtui mitä vain. Eikö tämä juuri ole rakkauden määritelmä? Eräs heistä sanoi poikaystävänsä olevan juuri hänelle täydellinen. Jos toista ei enää näe itselleen täydellisenä, eikö silloin enää rakasta?

Tumblr_m3q5jbi5id1r3si7eo1_500_large

Se miten päädyin pohtimaan ajatusta, siitä että aiheutin läheiselleni liialliset paineet olla jotain muuta kuin hän oli, oli äkillinen ajatusten selkiytyminen. Jostain syystä tosiaan vertasin hänen keskustelutaitoaan usein erään ystäväni samaiseen taitoon. Ystäväni oli tässä erityisen hyvä, läheiseni ei niinkään. Ajatustenselkiytyminen, tajusin, että keskustelutaidottomalla läheiselläni oli niin paljon enemmän muita suuria vahvuuksia kuin keskustelevalla ystävälläni, että heidän vertaamisensa vain yhdessä ominaisuudessa oli pelkkää typeryyttä. Jonkinlaista omien epäilysten kohdistamista vain yhteen asiaan, yhteen asiaan joka sillä hetkellä tuntui merkitykselliseltä. Mutta olisiko läheiseni vahvuudet, läheisyys ja vakaus, nousseet jo melko piankin tärkeämmiksi asioiksi?

Vaikeita kysymyksiä. En tiedä välittyykö kirjoituksestani kuva, että kaipaisin läheistäni erityisestikin. Ymmärsin vain tänään ensimmäistä kertaa, ettei ihmisiä voi asettaa linjalle ja valita parasta. Eivät ihmiset asetu linjoille, he asettuvat siihen tilaan mihin itse haluavat.

Olisiko minun pitänyt olla avoimempi ja ymmärtää nähdä hänen vahvuutensa ja nojautua niihin, ennemmin kuin takertua heikkouksiin? Varmasti olisi, mutta ehkä tämä onkin minun heikkouteni. Kaipuu johonkin parempaan, halu saada kaikki heti. Kun mietin läheisimpiä ihmissuhteitani, jotka ovat nyt katkenneet jo, ihmisten vahvuudet ovat vuorotelleet, ja aina seuraavan suhteen vahvuus on ollut edeltävän heikkous.


- M