Tämä on taas niitä kirjoituksia, joka täyttyy kysymyksillä joihin en osaa vastata. En tiedä osaako kukaan? Onko rakkaus vain subjektiivinen kokemus? Henkilö kokee rakastavansa, pystyykö rakkauttaan osoittamaan ulkopuolisille? Voit ostaa toiselle kauniita tavaroita, olla hänelle hellä ja jollain tapaa omistautua hänelle. Mutta osoittaako se, että tuntemasi tunne on myös muille rakkautta ja tekemäsi asiat tarkoittavat myös muille rakkautta? Eihän rakkaus, tai rakastaminen, ole toisen omistamista, eikä myöskään mielestäni täysin toiselle omistautumista.
Joskus rakkautta voi olla antaa toisen mennä. Itselleni tulee lähinnä tällöin mieleen ajatus siitä, jos toinen ei rakasta. Mutta palataksemme taas alkuun, voiko yksin rakastaa - vai vaatiiko rakkaus aina vastakappaleen? Voima synnyttää aina vastavoiman, jos ajatellaan rakkauden olevan ensimmäinen voima niin eikö se aina siis aiheuta jonkinlaisen vastareaktion - eikä se välttämättä ole tietenkään rakkautta mikä siitä aiheutuu. Jolloin kehäpäätelmänä pääsemme ensimmäiseen kysymykseen, oliko kyseessä rakkaus alkuunsakaan.
Muistan ne hetket jolloin olen oivaltanut olevani rakastunut. Pieni pompahdus rinnassa ja selkeys: tuon ihmisen kanssa haluan jakaa kaiken. Ja kyllä, olen ollut rakastunut useammin kuin kerran. Joku voisi esittää kysymyksen, olenko tuolloin ollut rakastanut. Rakastuuko ihminen vain kerran elämässään, kohdatessaan juuri sen hänelle tarkoitetun ihmisen? Melko pelottava ajatus, entä jos en koskaan kohtaakaan häntä? Tai, jos kohtaan, mutten ymmärrä, että hän on se oikea. Tai vielä pelottavammin, olen jo ehkä kohdannutkin, mutta mokannut sen. Vai ajaako kohtalo meidät väkisin yhteen ja todellinen rakkaus kestää kaiken? Onko kaikille sitä oikeaa?
Mihin minä uskon? Haluaisin ajatella, että jokaiselle on olemassa juuri se oikea, todennäköisesti useampiakin. Harva asia maailmassa on yksin, miksi siis täydellisiä kumppaneitakaan olisi vain yhtä kappaletta? Uskon, että jos molemmat todella rakastavat toisiaan, he pystyvät löytämään välineet ja keinot selvittää vastoinkäymiset. Koska niitähän tulee, mitä olisikaan elämä ilman vastoinkäymisiä.
Jos ihminen rakastaa, pettääkö hän? Jos ihminen pettää, rakastaako hän? Mitä sellaista hän tuolloin saa pettämisestä, mitä hän ei saisi rakastavasta suhteesta? Eräs ystäväni vastasi tähän ytimekkäästi: "Seksiä".
Minä taas ajattelen, että rakastavassa parisuhteessa myös seksi on sellaista, ettei sitä tarvitse hakea muualta. Tai oikeastaan, tunnen seksin olevan ennemminkin yhteyttä toiseen, läheisyyttä. No joo, onhan seksiä muunkinlaista - mutta parhaimmillaan se on yhteys. Olla rakastamansa ihmisen edessä vain se kuka on. Pelkästään se kuka on.
Melkoisen romantisoitu ajatus seksistä, tiedän, mutta saahan sitä ihminen uskoa.
Pettäminen - rakkaus. Samassa lauseessa. Ehkei tämäkään ole niin mustavalkoista, mikä olisi helppoa ja ymmärrettävää. On monia suhteita, jotka ovat päättyneet pettämiseen. (Tai joiden viimeinen niitti on ollut pettäminen.. Varsinkin jos uskomme, että jos pettää niin ei enää rakasta.) On myös monia suhteita, jotka ovat jatkuneet pettämisen jälkeen. Mitään kylmää tilastofaktaa en osaa tästä aiheesta sanoa. Mutta, oikeastaan se suurin kysymys joka minua tällä alueella on mietityttänyt on:
Milloin on rakkautta kertoa, milloin olla kertomatta?
Onko rakkautta välillä valehdella, vai onko rakkaus on aina täysin rehellistä?
Olen esittänyt yllä useita kysymyksiä rakkaudesta,ja selvästikin kaikki vääriä, kun minkäänlaiseen lopputulemaan en päässyt..
Ehkä rakkaus ei ole löydettävissä kysymyksillä. Ehkä rakkaus ei ole kysymys vaan vastaus.
- M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti