sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Uskonkriisejä

Kirjoitin edellisessä tekstissä, miten show jatkaa menoaan, teet sinä mitä tahansa. Eilen en ollut aivan tämän ajatuksen äärellä.

Eilen lopetin uskomasta. Hetkeksi luovutin.

Olen nyt kulkenut eteenpäin uskomisen voimalla, sen ajatuksen kanssa, että asiat järjestyvät. Sen uskon avulla, että minä haluan ja pystyn selviämään lähes mistä vain. Ja näitä uskomista vaativia asioita on ollut todella paljon. Minun pitää uskoa, että läheiseni selviävät heidän kriisistään, että minä pääsen siihen kouluun mihin haluan, että pystyn elämään selkäkipuni kanssa, jo lähes selvittämiäni asioita ovat uskoni omiin ihmissuhdekuvioihini. Se mikä eilen sammutti toivonkipinäni asioiden järjestymiseen liittyi harrastukseeni.

Ohjaan vapaa-ajallani eräälle joukkueelle urheilua. Ja toki, kausi on ollut jo tähän mennessä raskas, mutta olen jaksanut uskoa, että projekti kyllä sinnittelee loppuun asti. Kun tehdään vielä jonkin aikaa sinnikkäästi töitä, niin asiat helpottuvat. Tällä viikolla jouduin huomaamaan, että olin melko yksin uskoni kanssa. Toki, projekti itsessään on saanut vastustusta hieman koko ajan, mutta tällä viikolla sen kannalta oleelliset ihmiset alkoivat osoittaa epäilyä. Ja vaikkeivat missään nimessä kaikki projektissa mukana olevat tätä tehneet, minusta siltikin tuntui, että olin aivan yksin.

Olin eilen viettämässä aikaa osan joukkueen kanssa, ja kun seurasin taustalta heidän toimintaansa se vain katosi. Minun uskoni tämän asian järjestämiseen katosi. Ja samalla pyyhkiytyi usko myös kaikkien muiden asioiden järjestymiseen. Mielessäni pyöri vain kaksi sanaa, kaksi kamalinta sanaa mitä tiedän: "ihan sama."

Tapani mukaan kyynelehdin asiaa hieman, ja dramatisoin tapahtumia muutenkin. Kyynelehtimisen ajaksi poistuin vessaan, ja hajosin kunnolla vasta kun lähdin ajamaan kotiin. Mietin kaikkea sitä työtä, mitä olin nähnyt projektin eteen. Kaikkea sitä sinisilmäistä luottamista siihen, että kaikki järjestyy. Ja sitä, miten olen vain todella väsynyt uskomaan, että kyllä kaikki lopulta menee niinkuin on tarkoitettu. Että kaikki päättyy lopulta ihan hyvin.

Radiosta alkoi soida Haloo Helsingin Vapaus käteen jää- kappale.

Ei minulta oltu viety kaikkea elämässäni, mutta minulle merkitykselliset asiat olivat jollain tapaa hajoamassa. Ja sain ensimmäistä kertaa kappaleesta kunnolla kiinni.

On vapaa tekemään mitä vaan. 

Lausahdus tarrautui mieleeni. Ja aloin miettiä, ehkä asioiden ei ole tarkoitus järjestyä niinkuin toivon niiden järjestyvän. Ehkä minun pitää vain hyväksyä tapahtumat niinkuin ne voivat mennä, ja nähdä tuolloinkin asian hyvä puoli. Ja jos asiat todella menisivät niin, etten saisi opiskelupaikkaa, että projekti kaatuisi kokonaan ja minulla ei olisi mitään velvoittavia tekijöitä, olisin vapaa tekemään mitä vaan.

Ja jostain syystä uskoni palasi tässä vaiheessa. Koska vaikka asiat todella hajoaisivat käsiini totaalisesti, niin toisinaan sirpaleet tuottavat onnea. En tietenkään saisi sitä mitä toivoin, mutta kuka meistä oikeastaan osaa toivoa sitä mitä oikeasti tarvitsee?




Tänään oli palaveri joukkueen kanssa kyseisestä projektista. Kaikki sitoutuivat mukaan, ja sitä jatketaan kuten oli ajateltukin.

Muttei projektin jatkuminen oikeastaan ollut minulle edes tärkeintä tänään. Tärkein asia minkä opin tänä viikonloppuna oli, että asiat todella järjestyvät. Ne järjestyvät niin, miten niiden kuuluukin mennä. Minä en vain tiedä lopputulosta, eikä se välttämättä ole se mitä olen ajatellut sen olevan. Ja se ei todellakaan ole mikään katastrofi.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Let it go, show must go on.

Minua on sanottu positiiviseksi ihmiseksi, näen asioiden valoisan puolen. Olisin kuvaillut itseäni ennemmin neutraaliksi, mutta kirjoittaessani tätä tekstiä huomasin oikeastaan olevani melko eteenpäin orientoitunut. Haluan nauttia ongelmista, mutta vielä sitäkin enemmän haluan nähdä ne ennemmin kokemuksina kuin kriiseinä. Turha itkeä kaatunutta maitoa - vai miten se nyt meni.. Tarkoitan ehkä ennemminkin niin, että turha itkeä kaatunutta maitoa sen hapantumisen jälkeen

Olen huomannut, että ihmisillä on tapana vain nauttia ongelmasta. Ja siis todella nauttia, piiloutua sen taakse ja valitettavan usein katkeroitua sen takia. Ei yritetä nähdä eteenpäin. Pelkkä ongelman jauhaminen ei useinkaan edistä asiaa mitenkään. Vaikkakin toisaalta, ongelmista pitää välillä vain jauhaa hetki, ennen kuin niistä on valmis siirtymään eteenpäin. Valitettavan usein prosessi vain jumittuu samaan ajatusmalliin ongelmasta.

Minulle on sattunut nuoresta iästäni huolimatta melko paljon. Ja kyllä, olen puhunut, jauhanut, selittänyt, selitellyt, itkenyt, nauranut, huutanut, laulanut ja vielä vähän jauhanut tämän kaiken hyvin perusteellisesti läpi. Olen puhunut näistä kaikista ystävilleni, kavereilleni, luokkalaisilleni, ammatti-ihmisille, perheelleni, satunnaisille vastaantulijoille... Ja tullut siihen tulokseen, että life goes on.

Kriisin keskellä mielestäni kamalinta on seurata muun maailman elämää, itse on kokenut pienen maailmanlopun - mutta kaikki muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Mutta ehkä se on juuri se mitä silloin itsekin tarvitsee. Näkymä siitä, että vaikka minun oloni onkin aivan kamala, ja voimat vähissä, kaikkien muiden elämä kuitenkin jatkuu edelleen. Minunkin.

Asiat pitää käsitellä. Eräs opettajani on kuvannut tätä ajatusmallilla, jossa jokainen ihmisen käsittelemätön ja tiedostamaton asia luo ihmisen historiaan mustan aukon. Mustan aukon, jota ei halua (tai välttämättä pysty) muistaa, siitä ei pysty oppimaan. Ja mitä enemmän meillä on noita mustia aukkoja elämänhistoriassamme, sitä vaikeampaa meidän on kulkea elämässä eteenpäin. Jos en olisi käynyt mainitsemiani asioita läpi, elämäni viisi viimeistä vuotta olisivat pelkkää mustaa aukkoa.

Asioilla on tapana järjestyä.

Joskus asiat järjestyvät helpommin kuin toiste, joskus kaikki vain yhtäkkiä loksahtaa paikoilleen. Mutta tärkeintä mielestäni on se, ettei huku ongelmaan. Ettei antaudu sille kokonaan, siitä voi (ja kannattaa) nauttia hetken ajan, mutta sen jälkeen hyvästellä se.

Ja miettiä mitä minä tästä opin, mitä minä tästä sain? Miksi minun piti kokea tämä?

Kaikella on jokin tarkoitus. Ihmiset haluavat nähdä elämänhistoriassaan merkityksiä, kun minä katson taaksepäin elämääni en tällä hetkellä näe enää kriisejä kriisin perään. Vaan ennemminkin kokemuksia, jotka minun piti kokea, että voin olla se ihminen joka minun kuuluu olla.

Show must go on, olen oman elämäni tähti - ja tapahtui mitä vaan show jatkuu.


torstai 18. huhtikuuta 2013

väsynyt



Aika uupunut olen taas. Ihan nauratti pari aamua sitten kun viimeisessä unessa ennen herätyskellon raikuvaa pirinää tein rentoutumisharjoituksia. Näen jo siis unta rentoutumisesta. HUH.

Mikä tässä elämässä nyt sitten niin kovin väsyttää?

Jjaaa-a..

Koulu.

Olen äärimmäisen huono aikatauluttamaan tekemisiäni, ilman deadline-päiviä en saisi montaakaan tehtävää valmiiksi. Tänään oli yhden ryhmätyön palautuspäivä, ja onneksi muut ryhmäläiseni päättivät, että aloitamme työskentelyn jo kahdeksalta, niin olen jotain saanut tänään aikaiseksikin. Ryhmässä työskentely auttaa myös unohtamaan hetkeksi oman mielenkiinnon puutteen nykyiseen opiskelualaani. Muiden innostus todella tarttuu, ja haluan tehdä parhaani ryhmän työn eteen. Koko opiskelusta puuttuu tällä hetkellä muuten sisäinen motivaatio, ulkoiset motivaation tekijät eivät luonnollisestikaan ole niin tehokkaita ja palkitsevia.

Liikunta.

En ole ehtinyt, tai oikeastaan jaksanut, harrastaa mitään liikuntaa nyt pariin viikkoon. Ja siltikin, tai juuri tästä syystä, minua kolottaa jalkoihin ja Charles on jokapäiväinen vieras.

Ympäristö.

Kotini on kaaos. En tiedä onko tätä mitenkään tutkittu, mutta kyllä ympäristö vaikuttaa minun mielialaani paljon.

Perhe.

Rakastan perhettäni, he ovat ihania ihmisiä ja yleensä saankin heistä paljon voimaa. Mutta nyt olen ottanut pienen eron heistä, tuntuu että omassa elämässäni on nyt niin paljon kaikkea stressaavaa etten vain pysty kantamaan yhtään heidän murhettaan.

Eihän tämä mitään uutta ole mikään, elämä kuormittaa ja niin sen pitääkin. Omat voimavarat ovat vain juuri nyt niin koetuksella, että positiivinen elämänasenne on vaikea säilyttää.

Yritän pitää elämässäni totena mottoa " jos se ei toimi, muuta jotain."  Ja aion nyt ihan tosissani yrittää siivota. Ja sitten aion alkaa vähitellen tehdä koulutehtäviä valmiiksi. Ja siis todellakin tehdä pelkän aikomisen sijaan.


Paljon voimia kaikille! Aurinko paistaa ja linnut laulaa, ulkona on tennarikelit ja nahkatakissakin tarkenee ilman villapaitakerrostusta. Loppuunsa kaikki on ihan hyvin.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Läsnäolo

Kiire, jatkuva kiire. Suunnitelma, aikatauluja. Kun tehdään yhtä asiaa, ajatukset ovat jo orientoituneet seuraavaan asiaan mikä pitäisi myös hoitaa alta pois.

Milloin olet viimeksi vain ollut? Keskittynyt hetkeen, ollut koko mielelläsi ja kehollasi läsnä vain tässä ja nyt?

Mindfulness.

Mindful, Meditation, Illustration

Trenditermi. Mutta oikeasti asia, mitä nykyään kaivataan. Ihmisillä ei ole aikaa, tai taitoa, olla vain hetkessä. Kuunnella omaa hengitystä ja rentoutua. Hallita mieltään. Mindfulnessin tarkoituksena on tulla tietoisemmaksi itsestään ja ympäristöstään.

Teimme opiskeluryhmäni kanssa muutaman pienen mindfulness-harjoitteen. Ne olivat melko uuvuttavia, en jaksanut tehdä harjoitetta kovin kauaa, ilman että ajatukseni alkoivat harhailla. Mindfulness-harjoitteet on lopulta tarkoitus tehdä itsenäisesti, me teimme niitä tuolloin opettajamme ohjauksessa, hän määritti ajan minkä käytimme harjoitteeseen. Ohjaajan tulee tuolloin seurata ohjattavaansa/ohjaamansa ryhmää tarkasti, kun keskittymisen huomaa lähteneen herpaantumaan on parempi alkaa lopetella harjoitusta kuin pysyä siinä väkisin.

Aloitimme hengittämisellä. Istuin puisella tuolilla, hyvässä ryhdikkäässä asennossa ja tarkoituksenani keskittyä hengittämiseeni. Jos ajatukset lähtivät harhailemaan, ne piti ohjata lempeästi takaisin hengittämisen seuraamiseen. Mielestäni oli vaikeaa pitää hengitys normaalina, eikä "ylihengittää". Vaikken tietoisesti pyrkinyt rentoutumaan tuolloin, huomasin sen tulevan luonnostaan kun hengitin. Jokaisella uloshengityksellä kireys ja levottomuuden tunne kehossani väheni. Keskittyminen hengittämiseen oli helpompaa kun pyrin seuraamaan sitä koko kehossani, kun hengitin sisään - tunsin mielessäni ilman virtaavan aina jalkoihin asti - ja uloshengittäessäni ulosmenevä virta lähti liikkeelle käsistä ja jaloistani, ei pelkästään keuhkoista.

The Graphic Recorder - Doug Neill - Mindfulness Framed Print - todd kashdan - curious - stick figure


Toinen harjoitus oli kehon skannausta. Aloitin taas keskittymällä hengittymiseen, ja kun se tuntui hyvältä, aloin käydä kehonosiani läpi ylhäältä alas, ja taas takaisin ylös. En tehnyt tuntemuksille mitään, mutta jostain syystä pelkkä ajatusten keskittäminen lihakseen rentoutti sen jännityksestä, tai aloin korjaamaan sen asentoa paremmaksi. Esimerkkinä hartiani, minulla on huono ryhti, olkapääni työntyvät liian eteen ja minun pitäisi tietoisesti pyrkiä työntämään niitä oikeaan asentoon hieman taakse. Tätä harjoitusta tehdessäni tämä liike tuli luonnostaan, pyrin tiedostamatta ongelmaa siinä hetkessä korjaamaan hartioideni asennon oikeaoppiseen.
Kun olin käynyt kaikki kehonosani läpi, ja palannut taas takaisin "ylös" niin lopetin harjoitteen.

Eräs luokkalaiseni kertoi harjoitteen jälkeen "nähneensä" sen kehonosan jota ajatteli, vaikka hän teki tätä silmät kiinni. On luonnollista käyttää tärkeintä ja käytetyinstä aistikanavaansa myös mielikuvissa, toisaalta voisi olla mielenkiintoista pyrkiä tekemään mielikuvaharjoitus tuolloin juuri jotain heikompaa aistiaan käyttäen. Miltä tuntuisi keskittyä reisilihaaksinsa ja kuunnella niitä mielessään?


Viimeisin harjoite oli myös minusta väsyttävin ja haastavin. Siinä ei keskitytty enää itseensä, vaan ympäristöönsä. Onneksemme emme olleet luokkahuoneessa vaan vanhan puurakennuksen salissa, jonka ulkonäköön on panostettu. Harjoitteen tarkoituksena oli tarkastella ympäristöä ja tehdä siitä läsnäollen havaintoja. Näin huoneen uudessa valossa, mutta kovin kauaa en tähän jaksanut keskittyä.

Vaikka viimeisin harjoite olikin uuvuttavin, oli se myös sinänsä antoisin. Jännitän uusia paikkoja todella paljon, ja tunnen oloni luontevaksi niissä vasta kun tunnen tilan. Tälläisella harjoitteella, jossa hetken ajan keskittyisin vain tilaan, voisi tutustuminen nopeutua. Ja jos muuten kokeilette moista esimerkiksi lenkkipolulla hetken ajan, saa tuttukin ympäristö uusia ulottuvuuksia.


Näiden harjoitusten avulla sai todella ajatukset hetkeksi pois arjesta, ja pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hektisessä työelämässä voisin kuvitella tämän olevan hyödyksi, varsinkin jos työssä pitää orientoitua nopeasti uuteen tilanteeseen ja sulkea edellinen pois mielestä. Nykyään ihmiset tarvitsevat uusia keinoja purkaa stressiään, kun ne eivät enää pääse samalla tavalla purkautumaan fyysistä työtä tehden. Tunteet ja ajatukset pääsevät helposti kasautumaan, ja kasvamaan suuremmiksi, joten pieni paussi niistä on tarpeen. Keskittymällä esimerkiksi hengittämiseen, voit huomata mitkä ajatukset sinulla pyrkivät läpi. Onko niissä jokin kaava, liittyvätkö ne samoihin asioihin? Oletko jumiutunut jonkinlaiseen ajatuskehään, josta on vaikeaa irroittautua? Vai oletko luonnonlahjakkuun hetkeen keskittymisessä ja tämä kaikki tulee sinulta luonnostaan.

Ja vaikka mindfulness nyt onkin trenditermi, ei sitä kannata vältellä vain sen takia - siinä on hyviä puolia jos vain maltat itse vaatia itseltäsi keskittymistä siihen.


Kuinka tapasin Charlesin

Selkäni on päivittäin kipeä. Välillä se on enemmän kipeä kuin toisina päivinä, mutta hyvinäkin päivinä sitä kolottaa. Siinä on rakenteellista vikaa, selkäranka on notkolla ja pari nikamaa ovat painuneet toisiaan vasten ja kuluttaneet välilevyä. Siitä kipu.

Tulen sen kanssa hyvin toimeen, teen melko hyvin harjoitteita joita fysioterapeutti minulle suositteli, välillä joudun ottamaan siihen särkylääkettä. Harjoitteet ovat keskivartalolihasten vahvistamisesta ja jalkojen venyttelyä. Jaloissa olevat lihasjumit vetävät myös selän kipeäksi. Näin opiskelijana kipu varmasti vielä korostuu, kun joudun istumaan paljon koulussa. Pitkä seisominen tai istuminen kipeyttävät sen. Ja eihän tässä tilanteessa voi muuta kuin vain hyväksyä sen, että tilanne on tämä. En ole kovin hyvässä kunnossa, ja uskon että jos todella panostaisin liikuntaan, ja etenkin keskivartalon tukilihasten vahvistamiseen, kipu saattaisi häipyä jopa kokonaan. 

Ei kipu ole kuitenkaan pelkästään fysiikasta johtuvaa, selkääni sattuu silloin paljon enemmän kun ole henkisesti, sosiaalisesti tai psyykkisesti kireällä. Jos jännitän jotain, tiedän odottaa selkäkipua. Jostain syystä stressi ja ihmissuhdeongelmat kerääntyvät alaselkääni. En tiedä jännitänkö tiedostamattani tuolloin sen alueen lihaksia, vai kuvittelenko koko kivun. Tuolloin apuna kuitenkin toimii usein parhaiten pieni rentoutuminen. Silmien sulkeminen ja hengittämiseen keskittyminen. Välillä suuntaan ajatuksiani tietoisesti kivun kohtaan ja pyrin "purkamaan" sen pois, välillä yritän keskittyä johonkin muuhun ruumiinosaan jolloin unohdan selän. 

Muutama ilta sitten en taas saanut unta, ja selkää kolotti. Ajattelin kokeilumielessä testata netissä näkemääni rentoutumisharjoitusta kipuun. Harjoituksessa keskitytään ensin hengittämiseen ja etsitään hyvä asento, kun keho ja mieli on hieman rauhoittunut tehdään mielikuvamatka. Matkalla mennään johonkin tilaan, minun oli hirsinen kesämökki, joka on jaettu lasiseinällä kahtia. 

Tuolla hirsimökissä minua odotti lasiseinän molemmin puolin tuolit. Lasiseinän toiselle puolelle istuuduin itse, toiselle puolelle meni istumaan selkäkipuni. Joka ilmoitti nimekseen Charles. Kyllä, alaselkäkipuni nimi on Charles. En osaa kuvata miltä Charles näytti, mutta mielikuvassani hän todella istui lasin toisella puolen. Ja uskoisin, että kun teen harjoitteen seuraavan kerran Charles on melko samanlainen. Me keskustelimme ainakin seuraavista asioista. 

Milloin kohtaamme?
Miten tulisimme toimeen?
Mitä minun pitäisi tehdä toisin, että tulisimme toimeen paremmin?
Voisiko Charles ajatella poistuvansa hetkeksi, niin saisin nukuttua..

Keskustelun jälkeen kävelin mökistä ulos ja palasin tähän maailmaan. Selkään sattui vieläkin hieman, muttei se häirinnyt minua enää niinkään ja oloni oli rennompi. 

Näyttää siltä, että tapaamme Charlesin kanssa vielä uudelleenkin, varsinkin silloin kun olen stressaantunut..


Harjoitus oli mielenkiintoinen, ja koin sen hyödylliseksi. Sain kivulleni muodon ja jonkinlaisen suhteen. Samaa harjoitettahan voi käyttää mihin tahansa ongelmansa käsittelyyn, voisin kuvitella keskustelevani samalla tavalla stressini tai epävarmuuteni kanssa. En toki tiedä millaisia keskustelukumppaneita he olisivat. Charles vaikutti ihan mukavalta, vaikka hän oleilee tälläkin hetkellä alaselässäni.