Negatiivinen tunne. Pikkumainen tunne. Turha, energiaa syövä tunne. Kateus. Joka perustuu lähinnä ajatukseen, minulla ei ole - ei muillakaan saa olla.
Minulla ei ole uutta autoa, naapurillakaan ei saa olla.
Minä en ole onnellinen, ystävänikään ei saa olla.
Minulla ei ole pitkää kesälomaa, päättäjilläkään ei saa olla.
Jokainen meistä varmasti tuntee kateutta ajoittain. Se on inhimillistä. Pienen hetken viilto jossain sydämen lähettyvillä, miksi toisilla menee niin paljon paremmin kuin minulla.
Mutta, jostain syystä tämä on harvinaista - yleensä vain jäädään mässäilemään omalla kurjuudella ja selitetään että vaikka sillä naapurin Matilla onkin uusi auto, niin eipä muuten avioliitossa mene hirmuisen hyvin.
Millä tavoin se on minulta pois, jos ystäväni on onnellinen? Miten naapurin uusi auto loukkaa minua?
Olen antanut itselleni luvan olla kateellinen. Sen pienen hetken, räpäytyksen verran. Ja jos en siinä hetkessä keksi todella oikeaa syytä, millä tavoin kateuden kohde uhkaa minua ja hyvinvointiani, niin annan tunteen mennä. Sanomattakin selvää, ettei tälläistä oikeaa syytä ole vielä tullut vastaan. Jos todella haluan myös itselleni sen, mistä olin sen hetken verran kateellinen, ainoa järkevä teko on suunnata energiani siihen miten saavutan sen.
Kateutta on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Se elää meissä jokaisessa. Pieni pikkumaisuus. Tärkeintä on tunnistaa se itsessään, päästää siitä irti jos sen kohtaa. Tiedostaa, mistä oikeasti on kyse. Olenko oikeastaan kateellinen ystäväni parisuhteesta, vai siitä illuusiosta että parisuhde tekee hänestä minua arvokkaamman ihmisen? Tekeekö se? Miksi uskoin sen hetken verran niin? Kateuden tunne kertoo meille enemmän itsestämme, kuin yhdestäkään kateuden kohteestamme.
- M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti