Häpeä aiheuttaa pelon, että minua ei hyväksytä - en kelpaa tällaisena kuin olen, niiden tekojen kanssa jotka olen tehnyt. Se millainen ihminen olen kun olen sortunut tekemään ne teot. Häpeään liittyy syyllisyys, syyllisyyttä tunnetaan teoista. Häpeä on henkilökohtaisempaa, sitä millaisia me olemme.
En kelpaa, en ole tarpeeksi viisas, kaunis tai sovi ryhmään muuten. Jokin minussa ei riitä, olen epävarma itsestäni - muut näkevät minut idioottina.
Kirjoitin aikaisemmin epävarmuudesta, siitä miten monesti näemme epävarmuutta sielläkin missä sitä ei ole. Se taas kertoo enemmän meistä kuin niistä keissä sitä kuvittelemme näkevämme. Ehkä tällöin häpeämme omaa varmuuden puutettamme, ja peilaamme sen tunteen muihin?
On totta, että epävarmuus itsestä altistaa häpeälle. Omaa osaamistaan vähättelee, ja asiat saavat luonnottomankin suuret mittasuhteet.
Olen osallistunut opiskelujeni kautta muutaman kerran eläytymisharjoituksiin sosiaalityön kentässä. Miltä tuntuu äidistä jonka lapsi pahoinpitelee häntä? Häpeä.
Miltä tuntuu vanhemmista joiden lapset ovat huostaanoton uhassa? Riittämättömyys, häpeä.
Kun olet asiakkaana sosiaalialaan liittyviin palveluihin, olet jollain tapaa tuen tarpeessa. Jotkut muut sanovat, että sinä et riitä, vaan tarvitset apua. Jos työntekijät ovat osaavia niin he osaavat tehdä tämän hienovaraisesti, ja ohjata sinua nimenomaan vahvuuksiesi suuntaan - eivätkä korostaa heikkouksiasi.
Häpeään voi liittyä tunne, että olen ainoa joka tuntee näin. Olen ainoa joka on epäonnistunut tässäkin. Eihän se niin ole oikeasti, ja jollain tasolla senkin voi tiedostaa. Mutta se voi tuntua siltä, että todella on ainoa, joka ei pärjää ja osaa.
Ensimmäinen askel kehästä pois on tiedostaminen. Minä tunnen häpeää tästä.
Miksi minä häpeän tätä? Onko tämä sen arvoista? Miten todellinen tunne on objektiivisesti, vai onko se vain minun itseni kehittämä asia?
Vaikeaa, tarvitsisi suurta itsevarmuutta, että pääsee irti siitä.
Halusin kirjoittaa tästä tunteesta, en osannut sanoa siitä paljoakaan. Löysin kuitenkin jollain tapaa osuvan sivun, josta lainaan seuraavan hyvinkin tutun sadun, joka antaa näkökulman siihen mitä häpeä voi olla.
Eräänä päivänä kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He sanoivat olevansa taitavia kankureita ja valmistavansa keisarille uudet vaatteet taikakankaasta. Kankaalla oli muka sellainen ominaisuus, että sitä ei saattanut nähdä sellainen ihminen, joka oli typerä tai kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä.
Keisari halusi ehdottomasti uudet vaatteet moisesta kankaasta. Niiden avulla hän saisi kaiken hyvän lisäksi selville sen, ketkä hänen alamaisistaan olivat typeriä ketkä viisaita. Kankurit pantiin oitis töihin.
Keisari olisi halunnut työn kestäessä mennä katsomaan valmistuvaa kangasta, mutta hän ei uskaltanut, kun muisti kankaaseen liittyvän taikuuden. Hän pelkäsi, ettei näkisikään kangasta ja paljastuisi siten typeräksi. Niinpä hän lähetti vanhan ministerinsä asialle. Tämä teki työtä käskettyä.
Kankureiden luona ministeri ei tietenkään nähnyt minkäänlaista kangasta, vaikka nämä olivat koko ajan valmistavinaan sitä. Ministeri parka ei mitenkään voinut kertoa, ettei nähnyt kangasta. Hänen oli pakko kehua ja ylistää kangasta niin kankureille kuin keisarillekin. Toinenkin virkamies lähetettiin varmuuden vuoksi asialle. Sama toistui.
Lopulta keisarin oli itse nähtävä kangas. Varmuudeksi hän otti mukaansa muitakin arvostamiaan miehiä, jotka kaikki kilvan kehuivat kangasta. Keisari oli kauhuissaan, kun ei nähnyt kangasta. Oliko hän typerä ja kykenemätön hoitamaan tehtäväänsä? Keisarikaan ei voinut muuta kuin yhtyä ylistämään kangasta. Hän halusi ehdottomasti, että tuosta kankaasta valmistettaisiin hänelle uudet vaatteet.
Koitti päivä, jona keisarin oli määrä näyttäytyä uusissa vaatteissaan kaupunkilaisille. Myös kaupunkilaiset olivat kuulleet kankaaseen liittyvästä eriskummallisesta taikuudesta. Keisari lähtee juhlakulkueessa kaupungille. Hoviherrat kantoivat hänen olematonta laahustaan. Keisarin uudet vaatteet herättivät ihastusta, jollaista ei aikaisemmin oltu koettu, sillä kukaan ei halunnut paljastua typerykseksi.
Yhtäkkiä kansalaisten joukosta kuuluu pienen lapsen huudahdus: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” Ja pian koko kansa toistaa samaa. Keisarin selkää karmi, mutta hänen oli kestettävä tilanne loppuun asti. Hän ojentautui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat olivat kantavinaan hänen laahustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti