Uskonkriisejä

Kirjoitin edellisessä tekstissä, miten show jatkaa menoaan, teet sinä mitä tahansa. Eilen en ollut aivan tämän ajatuksen äärellä.

Eilen lopetin uskomasta. Hetkeksi luovutin.

Olen nyt kulkenut eteenpäin uskomisen voimalla, sen ajatuksen kanssa, että asiat järjestyvät. Sen uskon avulla, että minä haluan ja pystyn selviämään lähes mistä vain. Ja näitä uskomista vaativia asioita on ollut todella paljon. Minun pitää uskoa, että läheiseni selviävät heidän kriisistään, että minä pääsen siihen kouluun mihin haluan, että pystyn elämään selkäkipuni kanssa, jo lähes selvittämiäni asioita ovat uskoni omiin ihmissuhdekuvioihini. Se mikä eilen sammutti toivonkipinäni asioiden järjestymiseen liittyi harrastukseeni.

Ohjaan vapaa-ajallani eräälle joukkueelle urheilua. Ja toki, kausi on ollut jo tähän mennessä raskas, mutta olen jaksanut uskoa, että projekti kyllä sinnittelee loppuun asti. Kun tehdään vielä jonkin aikaa sinnikkäästi töitä, niin asiat helpottuvat. Tällä viikolla jouduin huomaamaan, että olin melko yksin uskoni kanssa. Toki, projekti itsessään on saanut vastustusta hieman koko ajan, mutta tällä viikolla sen kannalta oleelliset ihmiset alkoivat osoittaa epäilyä. Ja vaikkeivat missään nimessä kaikki projektissa mukana olevat tätä tehneet, minusta siltikin tuntui, että olin aivan yksin.

Olin eilen viettämässä aikaa osan joukkueen kanssa, ja kun seurasin taustalta heidän toimintaansa se vain katosi. Minun uskoni tämän asian järjestämiseen katosi. Ja samalla pyyhkiytyi usko myös kaikkien muiden asioiden järjestymiseen. Mielessäni pyöri vain kaksi sanaa, kaksi kamalinta sanaa mitä tiedän: "ihan sama."

Tapani mukaan kyynelehdin asiaa hieman, ja dramatisoin tapahtumia muutenkin. Kyynelehtimisen ajaksi poistuin vessaan, ja hajosin kunnolla vasta kun lähdin ajamaan kotiin. Mietin kaikkea sitä työtä, mitä olin nähnyt projektin eteen. Kaikkea sitä sinisilmäistä luottamista siihen, että kaikki järjestyy. Ja sitä, miten olen vain todella väsynyt uskomaan, että kyllä kaikki lopulta menee niinkuin on tarkoitettu. Että kaikki päättyy lopulta ihan hyvin.

Radiosta alkoi soida Haloo Helsingin Vapaus käteen jää- kappale.

Ei minulta oltu viety kaikkea elämässäni, mutta minulle merkitykselliset asiat olivat jollain tapaa hajoamassa. Ja sain ensimmäistä kertaa kappaleesta kunnolla kiinni.

On vapaa tekemään mitä vaan. 

Lausahdus tarrautui mieleeni. Ja aloin miettiä, ehkä asioiden ei ole tarkoitus järjestyä niinkuin toivon niiden järjestyvän. Ehkä minun pitää vain hyväksyä tapahtumat niinkuin ne voivat mennä, ja nähdä tuolloinkin asian hyvä puoli. Ja jos asiat todella menisivät niin, etten saisi opiskelupaikkaa, että projekti kaatuisi kokonaan ja minulla ei olisi mitään velvoittavia tekijöitä, olisin vapaa tekemään mitä vaan.

Ja jostain syystä uskoni palasi tässä vaiheessa. Koska vaikka asiat todella hajoaisivat käsiini totaalisesti, niin toisinaan sirpaleet tuottavat onnea. En tietenkään saisi sitä mitä toivoin, mutta kuka meistä oikeastaan osaa toivoa sitä mitä oikeasti tarvitsee?




Tänään oli palaveri joukkueen kanssa kyseisestä projektista. Kaikki sitoutuivat mukaan, ja sitä jatketaan kuten oli ajateltukin.

Muttei projektin jatkuminen oikeastaan ollut minulle edes tärkeintä tänään. Tärkein asia minkä opin tänä viikonloppuna oli, että asiat todella järjestyvät. Ne järjestyvät niin, miten niiden kuuluukin mennä. Minä en vain tiedä lopputulosta, eikä se välttämättä ole se mitä olen ajatellut sen olevan. Ja se ei todellakaan ole mikään katastrofi.